Arcanan odotettu neljäs albumi sekä jatkaa entistä linjaa että poikeaa siitä yllättävän rajusti, ei kuitenkaan aivan yhtä paljon kuin sitä edeltänyt Body of Sin-single. Sen avaa levyn kappaleista perinteisin, kuorolaulun ja nopean patarummun yhdistelmällä toimiva My cold sea. Sitä seuraa selkein muutos, toinen levyn kahdesta omaan makuuni nähden aivan liikaakin Dead Can Dancelta kuulostavista kappaleista, hidas ja selkeästi laulettu Lovelorn. Uskon sen kuitenkin miellyttävän suuresti monia muita kuulijoita.

Kolmantena soiva Icons on jälleen klassista Arcanaa, ja voisi ilman muutamaa pientä soitinvalintaa lukuunottamatta olla miltä tahansa yhtyeen aiemmista levyistä. Levyn ehdoton kohokohta minulle on uusinta Body of Sin:illä julkaistusta We rise above:sta. Siinä yhdistyvät Arcanan ja Peterin toisen projektin Sophian parhaat puolet, ja lopputulos on kuin akustinen tulkinta jälkimmäisen Spite-albumin sisällöstä. Hyppy siitä suoraan ensilevyn tunnelmia muistuttavaan Innocent child:iin onnistuu mainiosti, korostaen kokonaisuuden yhteenkuuluvuutta tyylillisistä eroista huolimatta. Song of the dead sun on niin "tavallista " että se sujahtaa ohi kuin huomaamatta, ja melkein samoin tekee Season of thought sen jälkeen, mutta tarttuu kuiskaavalla laulullaan kiinni kuulijaansa, ja nousee lopulta uljaaseen mittaan ja harmonisuuteen. Viimeisenä soiva Closure toimii kauniin perinteisenä lopetuksena, ei enempää eikä vähempää.

Yleisilmeestä kannattanee mainita ainakin se, että käytettyjen instrumenttien kirjo ja rikkaus on vaikuttavampi kuin yhdelläkään Arcanan aiemmista levyistä. Lisäksi on todettava, että Peterin aksentti on selvästi parantunut, mikä saa koko lopputuloksen kuulostamaan huolitellummalta kuin esim. Cantar de Procella-albumi. Ainoa varsinainen vika on kaikille yhtyeen levyille tyypillinen lyhyys. Pakollinen ostos yhtyeen faneille, eikä todellakaan huono hankinta muillekaan tyylilajin ystäville.

Jiituomas