Gruntin ja Cloaman tämänkertainen yhteislevy on kokonaan yhteistä raskaselektroniikkamateriaalia, ei splitti. Asian huomaa hyvin selkeästi, niin avoimesti albumilla molempien elementtejä yhdistyy. Parissa raidassa on löytynyt melkoisen hyvää synergiaa (IRM-mäinen nimikappale ja Dangerous Entertainment), mutta muilta osin levy on melkoinen pettymys. Vika ei ole soundeissa eikä voimassa, vaan jatkuvuudessa. Aivan liian suuri osa raidoista junnaa paikallaan. Erityisen selvänä tämä näkyy levyn ylivoimaisesti heikoimmasta kappaleesta 220187, joka on vieläpä mukana kahtena versiona.

Hämmentävää levyssä on sen sinällään voimakas yhtenäisyys, sillä kiekolle on pakattu hyvinkin sekalaista tavaraa viiden vuoden ajalta, niin studioista, etätuotannosta kuin livepuoleltakin. Eroja ei kuitenkaan noteeraa muuten kuin äkillisissä vaihdoissa raitojen välillä. Ja jotenkin kaikki vain onnistuu olemaan tasapaksua, ei huonoa mutta ei oikein hyvääkään - aiemmin mainittuja kahta poikkeusta lukuun ottamatta. Hallitsevaksi tunteeksi jää ennen kaikkea mitäänsanomattomuus. Tavaraa on paljon, mutta se ei kosketa eikä oikeastaan edes jää mieleen. Erityisen selväksi tämä tulee kun ajattelee artistien muuta tuotantoa: sekä Mikko Aspa että Jasse Tuukki ovat jo monesti osoittaneet pystyvänsä helvetin paljon kovempaan tavaraan kuin mitä tässä tarjoilevat. Muidenkin tekemänä tämä olisi varsin vaisu esitys, mutta näiden artistien tuotoksena tämä on huomattava pettymys.
Ihan hyvin tehty, mutta kovin tylsä.

Jiituomas