Jumala on tuore suomalaisprojekti, jonka tavara on omaperäistä vapaaimprovisaatiota. Debyytillä on äänikokoelmia (ei voi edes sanoa "kollaaseja") jotka on tehty akustisin keinoin - mutta muistuttamatta alan tunnettujen pioneerien töitä. Selkeimmin levyn elementeistä erottuvat vinkuva huilu, lyhyet huudot ja vaimeat taustakolinat (osa rumpuja, osa alkeellisempia instrumentteja). Materiaalia voisi kuvata lähinnä niin, että se on yhtäaikaisesti 1/3 vapaamuotoista epävireistä jatsia, 1/3 täysakustista noisea ja 1/3 pelleilyä.

Parin kuuntelukerran jälkeen kappaleisiin alkaa hiljalleen päästä sisälle, ja niiden ohut hälyisyys alkaa vakuuttaa. Esim. toisena olevan Kevätjäillä-biisin loppupuolisko on aivan vakavasti otettavaa hyvää, karua noisea, kunhan vain kuulija ohittaa ennakkoluulonsa käytettyjen soittimien osalta. Sama koskee myös monia muita kappaleita niin kauan kuin hassutteluasenne ei pääse kuultamaan niistä liiaksi läpi. Raivoisat huudot toimivat yllättävän hyvin, ja välittävät mielentilan erinomaisesti yleisölle. Erityisesti Aja Se Pois on (muutamaa osiota lukuun ottamatta) hyvä esimerkki siitä miten huutoa käytetään vakuuttavana tehokeinona hälyn päällä. Vastaavasti levyn parhaan kappaleen, 9-minuuttisen Muistatko Ensi Kerran lyhyet tekstipätkät iskevät kiistämättömällä voimalla äänisotkun seasta. Ja lopussa kiehtovan kontrastin kaikelle outoudelle tuo huomattavan tasapainoinen ja soiton osaamista osoittava - suorastaan liiankin kiltti - Vaaleiden Impien Kirmaus. Se vihjaa näppärästi siihen ettei omille laduille ole lähdetty siksi että ei pystyttäisi muuhun, ja nostaa muun materiaalin arvoa ainakin minun silmissäni huomattavasti.
Jumala on parhaimmillaan tosiasiassa hyvin vakuuttavaa anarkistista avantgardea, mutta se on aivan liian helppo ohittaa pelkkänä atonaalisena hörhöilynä. Yhtyeen äänimaailma kaipaisi siksi terävöittämistä, ja sellaista tuotannollista hiontaa joka osoittaisi että kyse on (jos on) vakavasta avantgarde-projektista eikä pelkästä temppuilusta. Tässä vaiheessa Jumalaa voi sanoa kiinnostavaksi, mutta myös (väärällä tavalla) rasittavaksi kokemukseksi.

Jiituomas

After listening through the record a couple of times the tracks slowly start opening up, and their thin noisiness becomes impressive. For example, the second track, Kevätjäillä, has at its end a segment of excellent, serious and harsh noise music, as long as the listener can get past his prejudices about the instruments used to make it. The same goes for many other tracks, whenever the generally goofing attitude doesn't too obviously shine through. The furious screams work surprisingly well, and convey the songs' state of mind very well to the audience. Especially Aja Se Pois - excluding a few segments - a good example of how to use screaming as an effective element above a noise layer. Similarly the short text clips of the record's best track, the nine-minute Muistatko Ensi Kerran, strike with an undeniable force from the midst of the sonic mixture. And at the end an interesting contrast to all other weirdness is created by the almost too easy Vaaleiden Impien Kirmaus, a nicely balanced song that shows definite instrument-playing skills. It cleverly hints at the experimentation being a conscious choice and not just something resulting from the artists not being able to make "proper" music. That made at least myself respect the rest of the stuff on the album a lot more than I would otherwise have.

At its best Jumala is very impressive anarchistic avant-garde, but it's unfortunately far too easy to pass by as just atonal foolery. The band's sound range thus requires more precision, as well as a productional polish that would convey that it is (if it at all really is) a serious avant-garde project and not only trickery. At this point Jumala can be called a very interesting but also (in the wrong way) irritating experience.

Jiituomas