Maailma hetkinä on todella outo luomus. Se on hidasta, akustisen oloista ja katkonaista musiikkia, jonka päälle manataan niin Väinämöistä kuin muutakin. Maailma syntyy liikkuu siis kalevalaisessa luomismyytissä, yhdistäen minimalismia psykedeliaan. Se jää varsin hajanaiseksi ja ärsyttäväksi.

Kiekon toinen kappale, Yön hetkinä on paljon kiinnostavampi, vaikkakaan ei yhtään monipuolisempi. Se on reilut puolituntia pienimuotoista vapaa-jazzia, joka muuttuu kuulijan korvissa ambient-vaikutuksiseksi, kitaran nakuttaessa kuin munniharppu. En yleensä erityisemmin perusta tällaisesta häröily-tajunnanvirrasta, mutta kappaleessa on jotakin hämmentävän kaunista, ja se toimii minulle erinomaisen hyvin. Se on sekava ja eheä juuri sellaisessa balanssissa, että se kiehtoo ja rauhoittaa, vaikka onkin hyvin levoton.

Jos sattuu pitämään jazz-pohjaisesta noiseambientista, tämä kiekko voi olla erittäin hyvä hankinta. Useimpia muita se luultavasti vain ärsyttää.

Jiituomas

Maailma hetkinä is a really weird work. It’s slow, acoustic-seeming and sporadic music, on top of which there are calls for Väinämöinen, as well as others. Maailma syntyy indeed moves within the Kalevala creation myth, combining minimalism with psychedelia. It’s a dissonant, irritating piece. The other track on the album, Yön hetkinä, is a lot more interesting, even though it’s not any more complex. It is a half-hour of minimalist free jazz, which becomes effectively ambient-like in the ears of a listener, as the guitar grinds on like a jew’s harp. I do not normally enjoy this sort of stream-of-consciousness stuff, but in this particular song there is something inexplicably beautiful, and it thus works really well for me. It is confusing and solid in just such a balance that it both fascinates and calms, even though it’s actually quite restless.

If you happen to like jazz-based noise ambient, this may well be your thing. If you do not, this will probably just annoy you.

Jiituomas