Kospel Zeithorn on selvästikin rauhoittunut. Pianolla alkava Kaleeri on hillittyä akustista häröilyä, joka ei poukkoile mitenkään holtittomasti. Hyvin suuri osa levystä on paikoillaan jauhavaa hidasta kitaraa, joka ei silti mene perinteisen dronen puolelle. Kokonaisuus on sujuva ja eheä, mutta ainakaan minulle ei oikeastaan avaudu mitä sillä todella haetaan. Taustamusiikiksi levy on liian levoton, intensiivikuunteluun liian tasapaksu, ja koukkuja ei ole nimeksikään.

Oikein toimiva omien raamiensa sisällä, mutta hämmentävän mitäänsanomaton.

Jiituomas

Kospel Zeithorn has obviously calmed down. Kaleeri, which opens with a piano, is restrained acoustic chaos, but does not spring into too many directions at once. Much of the album is just repetitive, grinding guitar that nevertheless does not enter the territory of traditional drone. As a whole the record is solid and functioning, but I for one can’t really figure out what the band is after. For background music, the album is too restless. For intensive listening it is too uneventful, lacking anything to properly catch attention.

Very functional within its own concept, yet nevertheless remarkably bland.

Jiituomas