Of the Wand and the Moon on pitänyt levynjulkaisuhommista pitkää taukoa, eikä vuoden 2005 Sonnenheim-albumi suoraan sanottuna pistänyt janoamaan enempää. Viimeisen vuoden aikana ilmestyi kuitenkin kaksi todella loistavaa 7” julkaisua, ennenkuulumattoman meneviä ja melodisia folk-rallatuksia jotka heti nostivat odotukset pohjalukemista todella korkealle uutta albumia varten.

Julkaistujen sinkkujen linjan mukaan The Lone Descentiä mainostetaan siirtymänä lähemmäs 70-luvun folkrockin ja progen suuntaan. Paljolti tässä ollaan myös liikuttu takaisin :OTWATM:in juurille, ja tuntuu kuin tässä olisi jatkettu kehitystä Emptiness:emptiness:emptinessin ja Luciferin jäljiltä, jonkin verran entistä menevämpänä ja melodisempana, mutta taas akustisten soitinten ja hieman sähkökitarankin tahdittamana. Ei silti pelkoa: vaikka tässä ei enää nosteltaisikaan maljoja tyhjyydelle ja kurjuudelle, on musiikki silti artistille ominaisen tummaa. Itse olisin melkein kaivannut hieman enemmän rallatusta, sillä sinkuilla ilmestyneiden Shine Black Algiz, Hold My Hand tai Dirtnap Stories tasoisia hittejä jää hieman kaipaamaan levyn tasapaksussa, vaikkakin tasokkaassa, massassa. Tällaisenaan ainoastaan muita tarttuvampi Tear it Apart onnistuu heti ensikuulemalta erottumaan joukosta.

The Lone Descent osoittaa että Of the Wand and the Moon on kuin hitaasti kypsyvää viiniä, joka on vuosien mittaan saanut hieman syvempiä ja kypsempiä sävyjä, muuttumatta kuitenkaan oleellisesti. Sanokaamme että katkeransuloisen skaalalla makeat vivahteet ovat tulleet hieman enemmän esille. Hieno levy, mutta sitä edeltäviä sinkkuja ei saa missään nimessä jättää väliin.

John Björkman

Of the Wand and the Moon has kept a long break on the recording front, and I must admit that the band´s 2005 album Sonnenheim did not leave me craving for more. During the last year, however, the silence was broken with two brilliant 7” releases, immediately raising my expectations sky-high for an upcoming album.

Promotional texts state that, in accordance with the released singles, the new material would be more influenced by 70´s prog and folk rock. When I gave it a first spin, it was immediately obvious that this is also a return back to :OTWATM:s roots, picking up where the classic albums like Emptiness:emptiness:emptiness left off, going in a slightly lighter, more melodic and even ”rocking” direction. But have no fear: even if Kim Larsen is not raising glasses to emptiness and misery, the main nuances are still dark and sombre. I would not have minded a bit more melodious material even, having got a taste of it from the preceding singles. Tracks like Hold My Hand or Dirtnap Stories would have done good to break the even, or evenly good, mass of the album. As it is, only Tear it Apart immediately stands out due to its catchy refrain.

The Lone Descent proves that Of the Wand and the Moon matures slowly, like a good wine, which with the years has gain a deeper, richer flavour, yet remaining essentially the same. We could say that on the scale of bittersweet, the ”sweet” has come out a little bit more. A very fine record, but do not miss out on the 7” releases that preceded it!

John Björkman