Tervakellon linja on virallisesti olla "primitiivisoitin-orkesteri". Toisaalta yhtyeen materiaalia voisi luokitella myös etnoambientiksi tai post-kansanmusiikiksi menemättä pahasti harhaan mutta osumatta aivan kohdalle. Tyyli on sen verran omanlaistaan. Pitkiä perkussiovoittoisia äänimaisemia, jotka on tehty käyttämällä ainoastaan joukkoa akustisia instrumentteja.

Erityisesti saviset udu-rummut ovat hallitsevassa osassa, vaikkakin välillä tosin huilut vievät niistäkin voiton. Osa biiseistä on pitkälti improvisaation tuntuisia, mikä toisaalta tuo raikkautta, toisaalta syö hiukan tehoa pois. Levyn yleistä tunnelmaa leimaa kaksi selkeää elementtiä: rytmien luoma "shamanistisuus", joka tavallaan muistuttaa varsin paljon mm. Blue Sector/Aural Hypnox -leirin artisteja vaikka onkin paljon letkeämpää, kevyempää ja iloisempaa, sekä tietty uusperinnehenkisyys, jossa yhtye - varsin yllättäen - onnistuu erottautumaan tyyliltään radikaalisti Tenhin kaltaisista tunnetuista alan nimistä.

Tervakellon musiikki on ennen kaikkea mielentilamateriaalia, ja parhaiten nautittavissa kun sitä kohtelee juuri sellaisena. Se ei aivan kunnolla jaksa kantaa koko levyllistä sellaisenaan muuttumatta hiukan pitkäveteiseksi. Parhaimmillaan se onkin joko kuunneltuna keskittyneesti yhden tai kahden biisin valikoituina annoksina kerrallaan, tai sitten jätettynä taka-alalle luomaan tunnelmaa. Lisäksi on todettava, että yhtyeen erinomainen, minimalistisiin eleisiin pohjautuva lavakarisma jää ikävä kyllä puuttumaan levyllä, mikä hieman heikentää kuuntelukokemusta. Tervakello on ehdottomasti ensisijaisesti livebändi, ja levy toimivimmillaan kun siihen voi liittää visuaalisen ja tunnelmallisen mielikuvan.

Mainio lisä suomalaisen perinnehenkisen musiikin joukkoon.

Jiituomas