Pakkodigital on Verden laajassa kirjossa sitä kaikkein helpoimmin omaksuttavaa laitaa. Se on kevyttä, ensin haikeaa (Heikotuskohtaus), sitten hitaasti rakentelevaa (Valtio pakkodigitalisoi) ja lopuksi suorastaan ärsyttävän tarttuvaa (Mummon televisio pimenee) soittelua jota taustoittaa rankka hajanainen koneäänistö.

Varsinkin ensimmäinen ja viimeinen raita ovat hyvin keveitä, keskimmäinen - ainoa jossa Mika Rintala on yksin - selvästi radikaalimpi. Kaksi ensimmäistä käyttää päällimmäisenä kitaraa, kolmas konepiipitystä. Taustat ovat kokeellista, suorastaan radikaalia tavaraa. Eivät sillä tyypillisellä "rankalla" tavalla, vaan kevyen viihdyttävästi. Mukana on melodioita jotka risteilevät keskenään, pieniä kohtaamisia ja eroja, ja välillä melkein toisiinsa sopimatonta äänimattoa joka kuitenkin jotenkin onnistuu toimimaan mainiosti. Tyyliltään se on lähinnä artistin Acib-albumia vuodelta 2000, päivitettynä hieman täyteläisempiin soundeihin. Aivan Verden kärkituotantoon Pakkodigital ei nouse, mutta se on rehellisen kiva levy. Ja erittäin hyvä muistutus siitä että kokeellisen konemusiikin ei todellakaan tarvitse aina hyökätä päin kuulijoita ollakseen tasokasta ja toimivaa.
Jättää ainakin minut poikkeuksetta hyvälle tuulelle.

Jiituomas